Yöllä 12.6.2020 Atlantan poliisit murhasivat Rayshard Brooksin, 27-vuotiaan mustan miehen Wendy’s -kahvilassa etelä-Atlantassa Georgiassa. Tämä tapahtui välittömästä valtakunnallisen kansannousun aallonharjan jälkeen, ihmisten vastattua George Floydin, Breonna Taylorin ja lukemattomien muiden mustien ihmisten murhiin Yhdysvalloissa. Uusi protestien ja kapinan aalto käynnistyi vastauksena Brooksin murhaan, ja tämän yhteydessä Wendy’s paloi maan tasalle. Aseistetut mustat mielenosoittajat valtasivat Wendy’sin rauniot, surren Rayshard Brooksia ja pyrkien luomaan tilaa mustien voimaantumiselle.
Kääntänyt Takku.
CrimethInc. -kollektiivi julkaisi George Floyd -kapinan vuosipäivää enteillen We Are Now -nimisen dokumenttielokuvan joka keskittyy päästämään ääneen Wendy’sin valtauksen osallistujat. Toivomme elokuvan auttavan meitä muistamaan niitä 2020 näkemiämme uskaliaita vastarinnan muotoja valkoista ylivaltaa ja poliisia vastaan sekä oppimaan näistä kokemuksista. Mitkään tässä dokumentissa näytetyistä kamppailuista eivät ole ohi. Opitaan menneestä ja valmistaudutaan seuraavaa erää varten.
Sisältövaroitus: tappavaa poliisiväkivaltaa ja vastarintaa sitä vastaan.
We Are Now: dokumenttielokuva aseistetusta kyttävapaasta vyöhykkeestä Atlantassa.
Lisälukemista ja toimintaa
- At the Wendy’s: Armed Struggle at the End of the World
- The Cop-Free Zone: Reflections from Experiments in Autonomy around the US
- 23 Days: Stories from the Occupation of the Wendy’s Where Rayshard Brooks Was Killed (Tämä teksti antaa valitettavasti arvoa myös valtion virassa olevan ammattimaisen valehtelijan sanoille, mutta siinä on siitä huolimatta myös joitain arvokkaita näkökulmia.)
Osoittaaksesi solidaarisuutta tänä päivänä Atlantassa taisteleville voit tukea seuraavia projekteja:
- the Atlanta Solidarity Fund, (myös twitterissä and ja Instagramissa)
- the Atlanta Anti-Repression Committee, (myös twitterissä ja Instagramissa))
- and Atlanta Jail Support (myös twitterissä täällä ja täällä).
Tässä on versio elokuvasta ilman tekstityksiä. CrimethInc.-kollektiivi kutsuu kääntäjät kääntämään tekstitykset muillekin kielille; ota yhteyttä saadaksesi SRT-tiedosto.
The Making of
Emme tienneet Wendy’sin valtauksen olevan vieläkin meneillään. Se oli muutaman sadan mailin päässä ja jokainen aiemmin huomiotta jättämämme moottoritien pätkä tuntui yhtäkkiä vievän johonkin outoon ja lupaavaan—mysteeriin siitä millä tavalla ihmisten kurjuus tällä kertaa löytäisi ilmaisumuotonsa. Kartasta oli tullut suurempi. Jokainen kaupunki halusi olla mukana ja meitä pommitettiin jatkuvalla uutistulvalla. Kaikilla laitteilla. Kaikkina vuorokaudenaikoina. Kaikenlaisilta ihmisiltä jotka nippa nappa luulisit muistavasi siitä jostain bändistä joka soitti niissä joissain bileissä… Muistojen hirmumyrsky ja epäilys kaiken informaation todenmukaisuudesta.
Kaikesta huolimatta jotkin asiat olivat todellisia. Rayshard Brooks, neljän lapsen isä, ammuttu kuoliaaksi Atlantassa kahden poliisin toimesta—jokaisen poliisin toimesta—12. kesäkuuta. Murha tallentui kameralle ja sana levisi nopeasti. 13. kesäkuuta mielenosoittajat—surullisina, vihaisina, innoissaan—polttivat Wendy’sin maan tasalle. 14. kesäkuuta ihmiset ottivat Wendy’sin rauniot haltuun “kyttävapaana vyöhykkeenä.”
Me emme tienneet tästä mitään. Olimme tulleet Atlantaan reiviä varten ja luulimme Wendy’sin valtauksen olevan joko ohi tai pahasti tukarien rekuperoima. Emme tienneet paskaakaan. Olimme kuulleet mielenosoitusaukiosta pääkaupungissa, CHOPista Seattlessa, telttakylästä Philadelphiassa, vallankumoukselliseksi sosiaalikeskukseksi muunnetusta etelävaltioiden monumentista Richmondissa, mutta emme tienneet olivatko mitkään näistä meneillään minään tiettynä päivänä.
Tietääksesi varmasti oli mentävä paikalle.
Ja meidän oli tiedettävä.
Ajoimme Atlantaan muutama tunti ennen bileitä.
Pitäiskö käydä tsekkaamassa se?
Siinä se. Se on meneillään vielä.
Liikennevalot näyttää oudoilta pimeinä.
Päästäänköhän lähemmäs?
Muita on menossa sinne.
Okei yritetään, mutta jos ne käskee meidän painua vittuun…
“Tervetuloa ei-Georgian Wendy’siin. Henkkarit kiitos. Odotahan sekunti.” Ei niinkuin kyttä… enemmänkin niinkuin sillä kertaa kun kävin Caracolissa Chiapasissa ja jouduin luovuttamaan passini päästäkseni sisään. Täälläkin on aseita. En voi odottaa maailmaa ilman aseita ja henkkareita. Täällä ei näy kyttiä ja ilmasta voi vain tuntea sen etteivät ne ole tulossakaan pian. Hän näyttää väsyneeltä. On mennyt yli sekunti… enemmänkin minuutti. Lopulta, “Okei, kunhan et pysäköi tuonne.” Hän viittoo kukitettua kulmausta kohti jossa Rayshard Brooks tapettiin.
Keräännymme valtauksen takareunalla monenrotuiseen, mutta enimmäkseen valkoiseen, ryhmään monentaipumuksisia—mutta enimmäkseen anarkistisia—puuseppiä samalla kun monenrotuinen, mutta enimmäkseen musta, turvallisuustiimi vahtii sisäänkäyntiä monenlaatuisissa, mutta enimmäkseen cooleissa, autoissa hyvillä kajareilla ja bassomusiikilla. Mies kävelee luoksemme. “Mä haluun vaan kiittää teitä kaikesta mitä ootte tehny.” Vittu siinä on paljon pilvee. Ja se on dänkkiä. Puusepät vaihtavat streittareiden sisäpiirikatseita ja COVID-19 huolestuttaa kaikkia, mutta näen rakkauden tämän miehen silmissä ja aion polttaa hänen pilveään. On yksi asia saada lupa—ja kokonaan toinen asia tulla toivotetuksi tervetulleeksi.
Tarvitsemme oppaan. Löydämme oppaan. Vanha ystävä -oppaan. Tämä tuttu tunne. Kukaan ei ole kontrollissa. Autoja ajaa sisään kovaa ja niiden renkaat laulavat, kirkuen hysteriaa. Sitten ne menevät. Mekin menemme. Kurvaillen ympäri kaupunkia. “Älä seiso siinä, ihmiset joutuvat siinä ammutuksi.” Pari viikkoa myöhemmin jotakuta ammutaan siinä. Löydämme reivin. Basso. Se on meneillään. Rakastan kaikkia. Tai olen vapaa. Pidän uskon. Kaikkien kanssa. Tai molempia koska samaa. Samaa ja molemmat.
Samaa?
Joo.
Lisää?
JOO! LISÄÄ!
“Tyyppi hei, me ollaan aina hengailtu vaan virallisten poikkeustilojen aikana. Tää on tyyliin numero neljä.”
“LISÄÄ!”
“Sä oot päässy ulos!”
“Sä oot tullu takas!?”
Aurinko on nousemassa. Kaikki syleilevät toisiaan. Poistumme autollemme. On aika etsiä pimeyttä.
Tämä elokuva on julkaistu kaikkien niiden muistoksi jotka ovat menettäneet henkensä valtion väkivallalle—oli se sitten Yhdysvalloissa, Kolumbiassa, Myanmarissa tai Palestiinassa—siinä toivossa että voisimme yhdessä jonain päivänä kaataa jokaisen ihmisolennoista piittaamattoman instituution.
